"Aikuisenoikeasta" totuudesta

Tutkijat opetetaan liian kilteiksi. Tai ei siis oikeasti, mutta siis yhteiskunnallisesti. Ei ole soveliasta esiintyä julkisuudessa päivystämässä kaikenmoisia kyselyitä varten, eikä ole soveliasta vastata mihinkään, mikä ei ole ominta alaa.  Tutkija keskittyköön mumisemaan munkkilatinaa muiden arkimaailmasta vieraantuneiden kanssa.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja lobbareiden pompoteltavana vain omaa pientä alaansa kommentoiva tutkija on auttamatta altavastaajana. Suomalaisessa metsä- ja ilmastokeskustelussa pitäisi, kritiikistä päätellen, olla kokemusta taloudesta, hiilenkierrosta, luonnonsuojelusta, metsätaloudesta ja ilmastosta - mielellään kymmeniä vuosia. Ei ihme, ettei tällaisen oraakkelin viitan alle löydy ketään. Arkuus kommentoida oman ydinosaamisen ulkopuolelle jääviä aiheita jättää taistelukentän kokonaan etujärjestöjen helppoheikkien valtaan. Tutkija kokee ongelmallisemmaksi omalta alalta lipsumisen kuin sen, että joka tuutista pusketaan täysiä valheita.

Tutkijoiden kirjoittamattomaan hyveeseen olla puuttumatta oman alan ulkopuolisiin asioihin osataan myös iskeä. Kun tutkijan ärsytyskynnys on ylittynyt ja asiaperusteilla tai vaikka yhteislausumilla on vihdoin saatu perusteltua asiat niin kuin ne ”aikuisenoikeasti” ovat, alkaa kyseenalaistus siitä, ketä voidaan kutsua asiantuntijaksi tai metsätutkijaksi ja kenellä on oikeus pitää ääntä asiasta. Yleensä tämä öyhöttäminen alkaa siinä vaiheessa, kun esitettyjä ja perusteltuja väittämiä ei pystytä tieteellisesti tai asiaperustein kumoamaan. Ironista kyllä, eniten äänessä olevat omaavat melko minimaalisen tieteellisen taustan. 

Mikä on riittävä määrä metsä-, koppakuoriais- tai kuukkelitutkimuksia, jolla saa luvan kommentoida metsätalouden ongelmia? Tekisi mieli sanoa, että minkä tahansa aiheen pitkäaikainen tutkimus ja julkaiseminen tuottaa tietotaitoa, joka nostaa tutkijan keskivertomaisteria, pankinjohtajaa ja metsänraivaajaa, sopivammaksi kommentoijaksi. Toki aina on parempi, jos jotain yhtymäkohtaa löytyy myös siihen metsään. Siis muutakin kuin se, että saa palkkansa metsäyhtiöiltä tai että asuu metsäisessä pitäjässä. Tutkija osaa omaksua, hakea, jäsennellä ja käsitellä tietoa ja näkee sohvalla googlettelevaa ja tubettelevaa lobbaria/kansanmiestä/naista/henkilöä paremmin, mihin tulkintoihin tutkimus antaa aihetta. Mikä tärkeintä, tutkija osaa myös perääntyä väitteineen jos ne osoitetaan vääriksi. Mielenkiintoista on, että tieteellisiä väitteiden kumoamisia on biotalouden puolelta tullut kovin, kovin vaatimattomasti.

Tieteen ja tutkijoiden etsimä totuus on siitä hauska asia, että uskot siihen, tai et, se pitää paikkansa.

”Mitä sä oikein vöyhkäät” kollega toteaa lakonisesti. ”Totuus tulee kumminkin ilmi myöhemmin”

Mutta onko totuuden sitten iskeydyttyä tuulettimeen aivan liian myöhäistä?