Viikko verkkokalastusrajoitusten poistamisesta killuu ensimmäinen kuutti verkkomytyssä hengettömänä. Vaikka tarkoitus oli varmaan pyytää jotain aivan muuta, verkkopa ei pahemmin valitse. Samoissa verkoissa, aivan luvallisesti, hirttyvät hiljaa niin ahvenet kuin äärimmäisen uhanalaiset saimaannieriät ja taimenet – tai ne norpat.
Verkkoälyttömyys ei lopu Saimaalle, vaan joka ainoassa suomalaisessa järvessä lilluu verkkoja. Reittivesien isoilla selillä verkkoja on kilometreittäin. Samojen vesistöjen miljoonia maksaneiden kalataloudellisten kunnostusten jälkimainingeissa ihmetellään, miksi kalakannat eivät elvy. Ei se ole ihme, eikä sitä tarvitse äimistellä. Jos vaellusaikainen kuolleisuus lähentelee sataa prosenttia, on aivan sama onko joessa kutusoraikkoja, poikasalueita tai riittävä vedenlaatu. Tehokkain tappaja on aivan sama kuin norpalla, eikä koskikunnostusten potentiaali koskaan realisoidu.
Mitäpä jos kokeeksi lopetettaisiin verkkokalastus? Aloitetaanko täysverkkokielto Saimaalta? Varmasti saalismäärä ex-verkottajilta vähenisi, mutta muutaman vuoden jälkeen vaelluskalat pääsisivät takaisin kotikoskiin, ja kuha saavuttaisi sukukypsyyden ennen paistinpannua. Kalojen koko ja määrä kasvaisivat ja vapavälineinkin saisi hyviä kaloja. Samalla vähenisi tarve kalaston tekohengittämiseen istutuksin.
Joskus on tyydyttävä hetkeksi vähempään, jotta tulevaisuudessa saataisiin enemmän.
Comments
Post a Comment