Vapaaehtoinen maailmanloppu vol. 2.

”Ethän sä voi tosissasi vaatia, että muutoksia tehdään pakolla. Ei yhteiskunta niin toimi, että jotain pakotetaan. Kyllä homman on perustuttava vapaaehtoisuuteen. Ei mitään pakkoja. Tehdään, kun joudetaan tai annetaan ainakin 30 vuoden siirtymäaika – ehkä vapaaehtoinen”.

Ironisinta vallalla olevassa vapaaehtoisuuskiimassa on monen tunnetun umpikonservatiivin yhtäkkinen into vaalia vapaaehtoisuutta ja yksilönvapautta. Vapaaehtoisuuskeskustelussa demonisoitu pakko tuntuu ilmastonmuutoskontekstissa aivan älyttömältä. Olemme päätöksen kanssa jo selkä seinää vasten. Käytännössä ”vapaaehtoisuus” ilmastoasioissa on pakkopäätös siitä, tehdäänkö pakolla nyt vai erittäin pakolla myöhemmin.

Väitän, että kansalaisten halukkuus ilmastotekoihin on ymmärretty totaalisen väärin. Keskivertokansalainen N. N. ja suomalaisten ylivoimainen enemmistö ilmoittavat haluavansa puolustaa Suomea aseellisesti. Suomalainen on siis valmis kuolemaan sodassa, muttei muka valmis hivenen pakotettuna auttamaan Suomen ilmastokamppailua; tankkaamaan biokaasua, ajamaan sähköautolla tai bussilla, ostamaan aurinkopaneeleita tai ilmalämpöpumppuja, ja vähentämään maidon ja lihan kulutusta, tai vaikka jättämään lennot, ojitukset ja avohakkuut vähemmälle. Lisäksi suomalainen maksaa veronsa mielellään.

N. N. odottanee käskyä ilmastotekoihin käsi lipassa lipputangon alla seisten.

Pakko on muuten melko yleinen asia. Vaihdatettiinhan meillä juuri televisiot pakolla digitaalisiksi, nostatettiin sähkön siirtomaksut taivaisiin ja ostatettiin pienpuhdistamoita. Palkasta menee verot ja peruskoulu on käytävä. Pojat osallistuvat joko maanpuolustukseen tai siviilipalvelukseen. Yhteiskunnassa on pakko, pakko ja pakko. Kaikkien näiden pakkojen lisäksi mahtunee muutama pakko lisää. Moni uusista pakoista, kuten lämmitysjärjestelmiin investointi, maksaa itsensä takaisin muutamassa vuodessa, eikä niiden muidenkaan pakkojen tarvitse päivittäistä, erittäin vapaata arkeamme tuhota. Kuinkahan solmuun yhteiskunta menisikään, jos kouluissa tarjoiltaisiin vähemmän maitoa ja joka viikko pakolla yksi lihaton ateria? Vaikka pinaattilettuja ja mehua.

Pirun kurjaa totalitarismia.

Comments

Päätös

Päätös Tänään on omituinen päivä. Olen pantannut päätöstäni kauan. Lukuisista yhteydenotoista ja verenpaineen noususta huolimatta olen työntänyt päätöstä yhä edemmäksi. Nyt olen päätökseni tehnyt. Verenpaine laskee ja päätöksen myötä monta asiaa menneisyydestä ja nykyisyydestä kiertyy kiehtovasti yhteen. Pelkään että verenpaine vielä jossain välissä nousee, mutta sille asialle en voi enää mitään. Peli on alkanut. 90-luvun puolivälissä, Keuruun Virtalankosken sillalta syljeskellessä, perhovapaa roikottaen ja Tarhian koskireitin alennustilaa katsellessa heräsi halu ottaa selvää miten tuon vesistön voisi saada vedenlaadultaan takaisin taimenille sopivaksi. Samoina vuosina Multian metsissä hakkuuaukkojen, turvesoiden ja syvien metsäojien pirstomassa maisemassa sienestäessä, marjastaessa ja metsästäessä juurisyy valuma-alueen vedenlaadun kehnouteen alkoi valjeta. Vaikka metsätalous tuokin seudulle toimeentuloa, se myös pilaa luontoa, virkistysmahdollisuuksia, kalavesiä, mökkir...

Omilla mailla, omilla luvilla

Avohakkuut historiaan -kansalaisaloite koskee valtion metsiä, mutta metsätalouspiireissä sen on nähty uhkaavan myös yksityisen maanomistajan oikeuksia. On aivan selvä, että kansalaisilla on kiistaton oikeus vaatia valtion metsiltä muutakin kun nykyistä voimaperäistä metsänhoitoa, mutta onko yksityismetsänomistajilta vaadittava samaa? ”Omilla mailla, omilla luvilla” on usein kuultu tokaisu ja siihen on periaatteellisesti helppo yhtyä. Valitettavasti avohakkuu on haitallinen sekä vesistöille että ilmastolle, eivätkä avohakkuun vaikutukset rajoitu vain omalle palstalle. Siksi päätös avohakkuusta ei ole puhtaasti vain maanomistajan asia. Riippumatta siitä, onko maapala valtion vai yksityisen omistama, avohakkuiden pahimmat haitat keskittyvät turvemaille, joita Suomen metsäpinta-alasta on neljännes. Turvemailla avohakkuuta seuraa melkein automaattisesti ojitus, jotta metsän avohakkuussa heikentynyt vesitalous saadaan kuntoon. Ojitetuilta aloilta vesi poistuu tehokkaasti, mutta...

Harsintajulkilausuma 70 v.

Suomen metsien puuvarojen kasvusta on tapana kiitellä harsintajulkilausuman jälkeistä tasaikäismetsätaloutta. Into harsintajulkilausuman kiittelyyn tuntuu olevan sidottu haluun sivaltaa jatkuvaa kasvatusta – avohakkuutonta, luontoystävällisempää vaihtoehtoa, ja paria viherhippiä siinä sivussa. ”Kiitos tästä mahdollisuudesta herra Harsintajulkilausuma, kiitos.” ”Kiitos ja olkaa hyvä vaan”, toteaa 70-vuotias päivänsankari, ja jatkaa: ”Meneeköhän tämä matalaotsainen mielistely nyt väärään osoitteeseen?” 1948 julkaistun harsintajulkilausuman jälkeen on tapahtunut melkoisen paljon. Unohtaen hetkeksi pakkohakkuutraumat ja ojitusten ja avohakkuiden tuhoamat vesistöt ja luontoarvot, on varmasti melkoisen oikein kiittää myös metsätaloutta tämänhetkistä elintasosta. Silti elintaso ja puukuutiot eivät ole todisteita siitä, ettei jatkuva kasvatus toimi, eikä siitä, etteikö se olisi oikea vaihtoehto nyt. Kun harsintajulkilausuman jälkeen metsänhoito pakotettiin ins...

Tarmo Ketola

Search This Blog