Tutkijat opetetaan liian kilteiksi. Tai ei siis oikeasti,
mutta siis yhteiskunnallisesti. Ei ole soveliasta esiintyä julkisuudessa
päivystämässä kaikenmoisia kyselyitä varten, eikä ole soveliasta vastata
mihinkään, mikä ei ole ominta alaa. Tutkija keskittyköön mumisemaan
munkkilatinaa muiden arkimaailmasta vieraantuneiden kanssa.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja lobbareiden
pompoteltavana vain omaa pientä alaansa kommentoiva tutkija on auttamatta
altavastaajana. Suomalaisessa metsä- ja ilmastokeskustelussa pitäisi,
kritiikistä päätellen, olla kokemusta taloudesta, hiilenkierrosta,
luonnonsuojelusta, metsätaloudesta ja ilmastosta - mielellään kymmeniä vuosia.
Ei ihme, ettei tällaisen oraakkelin viitan alle löydy ketään. Arkuus
kommentoida oman ydinosaamisen ulkopuolelle jääviä aiheita jättää
taistelukentän kokonaan etujärjestöjen helppoheikkien valtaan. Tutkija kokee
ongelmallisemmaksi omalta alalta lipsumisen kuin sen, että joka tuutista
pusketaan täysiä valheita.
Tutkijoiden kirjoittamattomaan hyveeseen olla puuttumatta
oman alan ulkopuolisiin asioihin osataan myös iskeä. Kun tutkijan ärsytyskynnys
on ylittynyt ja asiaperusteilla tai vaikka yhteislausumilla on vihdoin saatu
perusteltua asiat niin kuin ne ”aikuisenoikeasti” ovat, alkaa
kyseenalaistus siitä, ketä voidaan kutsua asiantuntijaksi tai metsätutkijaksi
ja kenellä on oikeus pitää ääntä asiasta. Yleensä tämä öyhöttäminen alkaa siinä
vaiheessa, kun esitettyjä ja perusteltuja väittämiä ei pystytä tieteellisesti
tai asiaperustein kumoamaan. Ironista kyllä, eniten äänessä olevat omaavat melko minimaalisen tieteellisen taustan.
Mikä on riittävä määrä metsä-, koppakuoriais- tai
kuukkelitutkimuksia, jolla saa luvan kommentoida metsätalouden ongelmia? Tekisi
mieli sanoa, että minkä tahansa aiheen pitkäaikainen tutkimus ja julkaiseminen
tuottaa tietotaitoa, joka nostaa tutkijan keskivertomaisteria, pankinjohtajaa ja metsänraivaajaa, sopivammaksi kommentoijaksi. Toki aina on parempi, jos jotain yhtymäkohtaa
löytyy myös siihen metsään. Siis muutakin kuin se, että saa palkkansa
metsäyhtiöiltä tai että asuu metsäisessä pitäjässä. Tutkija osaa omaksua,
hakea, jäsennellä ja käsitellä tietoa ja näkee sohvalla googlettelevaa ja
tubettelevaa lobbaria/kansanmiestä/naista/henkilöä paremmin, mihin tulkintoihin
tutkimus antaa aihetta. Mikä tärkeintä, tutkija osaa myös perääntyä väitteineen
jos ne osoitetaan vääriksi. Mielenkiintoista on, että tieteellisiä väitteiden
kumoamisia on biotalouden puolelta tullut kovin, kovin vaatimattomasti.
Tieteen ja tutkijoiden etsimä totuus on siitä hauska asia,
että uskot siihen, tai et, se pitää paikkansa.
”Mitä sä oikein vöyhkäät” kollega toteaa lakonisesti. ”Totuus tulee kumminkin
ilmi myöhemmin”
Mutta onko totuuden sitten iskeydyttyä tuulettimeen aivan
liian myöhäistä?
Comments
Post a Comment