Skip to main content

"Aikuisenoikeasta" totuudesta

Tutkijat opetetaan liian kilteiksi. Tai ei siis oikeasti, mutta siis yhteiskunnallisesti. Ei ole soveliasta esiintyä julkisuudessa päivystämässä kaikenmoisia kyselyitä varten, eikä ole soveliasta vastata mihinkään, mikä ei ole ominta alaa.  Tutkija keskittyköön mumisemaan munkkilatinaa muiden arkimaailmasta vieraantuneiden kanssa.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja lobbareiden pompoteltavana vain omaa pientä alaansa kommentoiva tutkija on auttamatta altavastaajana. Suomalaisessa metsä- ja ilmastokeskustelussa pitäisi, kritiikistä päätellen, olla kokemusta taloudesta, hiilenkierrosta, luonnonsuojelusta, metsätaloudesta ja ilmastosta - mielellään kymmeniä vuosia. Ei ihme, ettei tällaisen oraakkelin viitan alle löydy ketään. Arkuus kommentoida oman ydinosaamisen ulkopuolelle jääviä aiheita jättää taistelukentän kokonaan etujärjestöjen helppoheikkien valtaan. Tutkija kokee ongelmallisemmaksi omalta alalta lipsumisen kuin sen, että joka tuutista pusketaan täysiä valheita.

Tutkijoiden kirjoittamattomaan hyveeseen olla puuttumatta oman alan ulkopuolisiin asioihin osataan myös iskeä. Kun tutkijan ärsytyskynnys on ylittynyt ja asiaperusteilla tai vaikka yhteislausumilla on vihdoin saatu perusteltua asiat niin kuin ne ”aikuisenoikeasti” ovat, alkaa kyseenalaistus siitä, ketä voidaan kutsua asiantuntijaksi tai metsätutkijaksi ja kenellä on oikeus pitää ääntä asiasta. Yleensä tämä öyhöttäminen alkaa siinä vaiheessa, kun esitettyjä ja perusteltuja väittämiä ei pystytä tieteellisesti tai asiaperustein kumoamaan. Ironista kyllä, eniten äänessä olevat omaavat melko minimaalisen tieteellisen taustan. 


Mikä on riittävä määrä metsä-, koppakuoriais- tai kuukkelitutkimuksia, jolla saa luvan kommentoida metsätalouden ongelmia? Tekisi mieli sanoa, että minkä tahansa aiheen pitkäaikainen tutkimus ja julkaiseminen tuottaa tietotaitoa, joka nostaa tutkijan keskivertomaisteria, pankinjohtajaa ja metsänraivaajaa, sopivammaksi kommentoijaksi. Toki aina on parempi, jos jotain yhtymäkohtaa löytyy myös siihen metsään. Siis muutakin kuin se, että saa palkkansa metsäyhtiöiltä tai että asuu metsäisessä pitäjässä. Tutkija osaa omaksua, hakea, jäsennellä ja käsitellä tietoa ja näkee sohvalla googlettelevaa ja tubettelevaa lobbaria/kansanmiestä/naista/henkilöä paremmin, mihin tulkintoihin tutkimus antaa aihetta. Mikä tärkeintä, tutkija osaa myös perääntyä väitteineen jos ne osoitetaan vääriksi. Mielenkiintoista on, että tieteellisiä väitteiden kumoamisia on biotalouden puolelta tullut kovin, kovin vaatimattomasti.

Tieteen ja tutkijoiden etsimä totuus on siitä hauska asia, että uskot siihen, tai et, se pitää paikkansa.

”Mitä sä oikein vöyhkäät” kollega toteaa lakonisesti. ”Totuus tulee kumminkin ilmi myöhemmin”


Mutta onko totuuden sitten iskeydyttyä tuulettimeen aivan liian myöhäistä?

Comments

Post a Comment

Popular posts from this blog

LULUCF ja mitä sitten?

Tänään suurin osa suomalaisista mepeistä pyrkii vesittämään Suomen metsätaloudelle epäedullisen LULUCF päätöksen syntymisen. Ei ihme, sillä metsäteollisuus nykymuodossaan joutuu vääjäämättömästi ongelmiin jos LULUCF hyväksytään. Jos LULUCF taas hylätään, Suomen biotalouslinja voittaa, hakkuita voidaan lisätä, ja homma jatkuu kuten aina ennenkin. Ehkei sittenkään, ja siksi metsästä tulojaan hankkivan metsänomistajan soisi ymmärtävän missä viitekehyksessä he tekevät päätöksiään tulevaisuudesta.
Jos ihmiskunta on tupruttanut taivaalle kahdessasadassa vuodessa valtaosan öljyesiintymistä ja massoittain kivihiiltä, jotka ovat kertyneet vuosimiljardien aikana maaperään, on aivan selvä että pelkästään puuenergian päästöneutraalisuudella ja hakkuukiintiökikkailulla ei ilmastonmuutosta hillitä, ei vaikka LULUCF hyväksyttäisiin. Ongelman ydin on, että hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja on niin paljon ilmakehässä, että niitä pitää saada sieltä myös pois. Siksi LULUCF:in jälkeen seuraa uusia…
Read more

Pullanmuruja ja ulkopuolisia avainhenkilöitä

Kaksi miestä käveli kadulla. Toinen oli tutkija eikä sillä toisellakaan ollut rahaa. Kaikesta tutkimukseen latautuneesta toiveesta ja arvosta huolimatta suuri osa tutkijoista tekee töitä pätkissä, pienillä apurahoilla ja ilman henkilökunnan etuisuuksia – ilman kouriintuntuvaa arvostusta. Huolimatta siitä, että pääasiassa juuri tutkija tekee yliopiston tieteellisen tuloksen hän on akateeminen henkipatto juoksemassa rahojen perässä ja nopeasti korvattavissa tulevalla kertakäyttökohortilla uusia. Tälläkin viikolla tuhannet tutkijat väsäävät rahoitushakemusta Suomen Akatemialle yrittäen elättää itsensä ja perheensä kiteyttämällä mullistavia tutkimusajatuksiaan kansainvälisten arvioitsijoiden lytättäväksi. Yliopistokin osallistuu tähän hakemusrumbaan omalla tavallaan.
Onko tutkimuksesi yliopiston vahvuusaluetta tai nousevaa alaa? Kuuluuko tutkimuksesi huippuyksikköohjelmiin ja kärkihankkeisiin? Oletko tarkistanut budjetin laitoksen johtajalla ja talousamanuenssilla, laittanut hakemuksen tied…
Post a Comment
Read more

Metsänomistajien yksimielitautisuudesta

Metsänomistajien yksimielisyys on järisyttävää, ja soraäänet vähäisiä. ”Hakkuita tarvitaan, jotta ilmasto pelastuu”. Hienoa, hienoa. Hyvä että konsensusta löytyy. Pahempi juttu on että käsitys on täysin väärä.
Totuutta on että hakkuut ovat aina pahasta ilmastolle, ja parasta ilmastolle olisi täysi hakkuuttomuus. Ihan täysi hakkuuttomuus. Luit oikein! Hakkuuttomuus! Toki tällä tavoin lahoavan puun määrä hiljalleen kasvaa, ja metsän kasvun hidastuessa hiilensidontakyky laskee, mutta silti hiilivarasto kasvaa. On myös ymmärrettävä että vanha metsä on muutakin kuin puut, ja maaperän mikrobien kyky sitoa hiiltä pitää lahoamisesta huolimatta metsän hiilen nieluna, ja mikä tärkeintä suurena varastona. On arvioitu että jopa 50-70% metsään sitoutuneesta hiilestä on sitoutuneena juuristoihin ja niiden kanssa vuorovaikutuksessa oleviin sienirihmastoihin, ei siis maanpäälliseen puubiomassaan. On myös huomattava että lahoava puusto ei uhkaa Suomen metsiä pitkään aikaan, koska juuri julkaistun rapo…
Post a Comment
Read more